​Suomi474

Suomen suuri juhlavuosi kääntyy mailleen kahden kuukauden kuluttua.

Suomi pienellä alkukirjaimella kirjoitettuna on täyttänyt tasavuosia. On kulunut tasan 474 vuotta siitä, kun Mikael Agricola julkaisi suomen kirjakielen perustana pidetyn Abckirian vuonna 1543.

Suomensukuisia kieliä on toki puhuttu paljon kauemmin. Erilaiset karvapäät lienevät murahdelleet suomen esiasteita jossakin Volgan keskijuoksun ja Uralin välimaastossa jo noin 6 000 vuotta sitten.

Muinaisilla ihmisillä oli samat perustarpeet kuin meilläkin: esimerkiksi suu piti avata, vaikkei ollut sanottavaa.

Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, milloin ensimmäinen suomahtava kieli saavutti nykyisen Suomen alueen. Eräiden arvioiden mukaan jo noin vuosina 3900 – 3500 eKr.

Tuntuisi kuitenkin omituiselta, jos esimerkiksi Rauman nykyseuduilla ei olisi joku pruukannu höpist unissas etäisesti suomea muistuttavalla kielellä paljon aiemminkin. Niinhän siellä tehdään edelleen.

Ja varmasti nykyisten savolaisten kantaisät ja -äidit ovat langettaneet toisilleen kuuntelemalla syntyneitä vastuita pidempään kuin tutkijat ovat ilenneet uskoa. Tapa on niin pinttynyt, että sillä on pakko olla tiedettyä syvemmät juuret.

Mielikuvituksettomuus on mielikuvituksetonta. Suomi ei ole mielikuvitukseton kieli.

Jos esimerkiksi ruotsalainen puhuu pohjois- ja etelänapojen välissä olevasta, maapallon kiertävästä kehästä, hän käyttää ilmaisua ”ekvator”. Englanninkielinen nyökyttää päätään: ”equator”. Eikä saksanpuhuja ala riidellä: ”Äquator”. Mutta luovasti ajatteleva suomenkielinen täräyttää: päiväntasaaja.

Ranskalainen kaunosielu pohtii suuria asioita: ”univers”. Espanjalainen ja italialainen ovat samoilla linjoilla: ”universo”. Suomenkielinen tietää sen olevan ”maailmankaikkeus”.

Hollantilainen pelaa ”voetbalia”, tšekki ”fotbalia” ja bulgaari ”futbolia”, tosin kyrillisesti. Suomalainenpa pelaa jalkapalloa eli, no, futista.

Ei ole suomikaan täydellinen. Liekö vieläkään yksituumaisuutta, tarkoittaako ”tuima” suolatonta vai ei.

Kieli on ajattelun työkalu, ja suomi on edelleen soiva peli. Sen tuotekehittely on onnistunut. Kieli on muuttunut samaan tahtiin kuin se ympäristö, jota kielen avulla yritetään ymmärtää ja hallita.

Jotkut tosin toivovat suomen kirmaavan ympäristön muuttumisen edelle. Huomasin erään ääriomituisen ajatuspajan suosittelevan luopumista sanoista ”äiti” ja ”isä”. Ajatussepät tarjosivat häiritsevän sukupuolittuneiden sanojen korvaajaksi neutraalia ”vanhempi” -ilmaisua.

Pitäydyn ”äidissä” ja ”isässä” niin kauan kuin evoluutio tuottaa vanhakantaisen sukupuolittuneesti naisia ja miehiä.

Äidinkieli itsessään on tietysti kovasti sukupuolittunut sana. Kuten on yhden suomen kielen jalostajan, professori E. N. Setälän sukunimikin.

Setälä oli touhuveikko. Hän kirjoitti suomen kielen lauseopin vain 16-vuotiaana Hämeenlinnan lyseon oppilaana vuonna 1880. Setälän kerrotaan opiskelleen abiturienttina omaa teostaan. Helppo se on viisastella ja edetä pitkälle elämässään, jos saa vastata itse laatimiinsa kysymyksiin.

Setälästä tuli yksi Suomen itsenäisyysjulistuksen kirjoittajista.

Vietämme myös isolla alkukirjaimella kirjoitettavan Suomen juhlavuotta.

Vaikka keskityn tässä tekstissä kieleen, jota 88, 7 prosenttia suomalaisista puhuu äidinkielenään, tarkoitukseni ei ollut vähätellä sen paremmin ruotsinkielisiä (5, 3%), saamenkielisiä (0, 04 %) kuin muitakaan kieliä äidinkielenään puhuvia suomalaisia.

Dynaamista Suomi100 -juhlaa kaikille. Iloitaan ja kauhistellaan taakse jäänyttä satasta sekä aletaan sammota seuraavaa. Loppuun vielä parasta, mitä suomenkielisellä lyriikalla on tähän tilanteeseen tarjota, Hans Selon sanoin:

Pois laidonnut on sankar ulma,

vaan kitsii, kasii,

narsii muisto jortikoissa,

keit uksi sampoo, ikiajat. 

Matti Simula
matti.simula@uutistehdas.fi