Villa

Ranta on pelkkää ryteikköä. Törkyä täynnä. Pulloja, tölkkejä, muovikasseja. Muutamia nuotionpohjia.

Vanhat laiturirakenteet paljastavat, että pihapiirissä on eletty ylevämpiäkin aikoja. Valkopurjeiset veneet ja säksättävät keskimoottoripaatit ovat kuljettaneet vallasväkeä rantahuvilaan ja takaisin kaupunkiin.

Hienoa menneisyyttä kielivät myös pöheikön seasta nousevat, vuosikymmenien merituulten kenoon painamat tammet. Villaan johtava polku on kasvanut umpeen. Sen reitin voi aavistaa osin jo hajonneesta reunakivetyksestä.

Yli satavuotias, muinaisen hienoston suvipäivien tyyssija.

Vilkkaan elämän keskuksina olleiden, sittemmin käytöstään poistettujen ja unohdettujen miljöiden tenho valloitti minut vuosien 1968–1969 tienoilla.

Kiitos siitä kuuluu Aku Ankka -lehdelle. Luin monta kertaa tarinan Roope-sedästä, joka matkasi autioituneeseen kullankaivuukaupunkiin, missä oli nuorena ansainnut miljoonaomaisuutensa ensilantit. Sarjakuvataiteilija Carl Barks oli piirtänyt hienosti tyhjien katujen sekä hämähäkinseittien valtaamien hotellien ja saluunoiden lumon.

Oikea Yhdysvallat on täynnä 1800-luvun kultaryntäyksen aikaisia ja uudempiakin paikkakuntia, joihin kenelläkään ei ole enää mitään syytä matkata. Siellä on teitä, joiden varsilla on ajat sitten lakattu palvelemasta ohikulkijoita. Kauppojen ja huoltamoiden ikkunoihin on isketty luukut.

Suuri osa entisestä mahtavasta autokaupunki Detroitista on museoitunut kilometrien mittaiseksi tyhjien tehdasrakennusten jonoksi. Isoksi sosiaaliseksi ongelmaksi taantuneesta Motownista on tosin vaikea löytää viehätystä.

Oma katastrofaalinen lukunsa on ihmisen laiminlyöntien symboli Tšernobyl, jota luonto valtaa pikkuhiljaa takaisin itselleen.

Ei kadonneita paikkoja tarvitse ulkomailta etsiä. Suomessa riittää lakkautettuja tehtaita, kouluja, tanssilavoja, urheilukenttiä.

Ja hyppyrimäkiä. Vihainen syysmyrsky voi kaataa erään satakuntalaisenkin mäkitornin milloin tahansa. Ei uskoisi, että yleisö kansoitti mäkimontun ympäristön umpitäyteen, kun tuore olympiavoittaja Veikko Kankkonen kilpaili siellä talvella 1964. Tarinan mukaan paikallinen mäkituomari näytti Kankkoselle täyttä 20 tyylipistettä ennen kuin sankari oli ehtinyt edes lähteä tornista liukuun.

Jouko Törmänen, Kari Ylianttila ja Esko Rautionaho hyppäsivät siellä 1970-luvulla, Matti Nykänen 1980-luvulla. Nyt alastulorinne kasvaa lepikkoa. Viri-kaakaon myyntikioski lienee lahonnut niille sijoilleen.

En ole ainoa autioituneiden paikkojen romantikko. Youtubessa on lukemattomia, vaineeseen vaipuneita miljöitä kuvaavia videoita. Äskettäin fiilistelin Kokkolan lakkautetun varuskunnan kasarmien tyhjyyttä.

Kadonneen elämän nostalgian voi saavuttaa syksyisellä hiekkarannalla. Tai raunioituvalla huvilalla Itä-Helsingissä.

Lipputangon tukirakenteet törröttävät villan edessä. Salkoa ei enää ole. Pihalla on kenties hulmunnut itäuusimaalaisen pursiseuran viiri, ehkä myös punakeltainen leijonalippu, varmasti ainakin siniristi.

Puutarhan korkeimmalla kohdalla on ollut huvimaja. Tiheä rytö peittää huvimajasta Suomenlahdelle aikanaan avautuneen näköalan. Majasta on jäljellä enää pohja.

Päärakennuksen vaalea seinälaudoitus repsottaa. Portaat halkeilevat.

Sisällä on ummehtunut, kostea haju. Keittiössä valurautainen lavuaari. Keittiön takana pieni, ehkä palvelusväen makuusoppi. Ruokasali oli kai pyhitetty isäntäväelle ja vieraille. Sen kupeessa on toinen, mahdollisesti juhlakäyttöön tarkoitettu sali.

Herrasväen makuutilat lienevät olleet toisessa kerroksessa, tornin alla. Ylös johtavat portaat ovat romahtaneet.

Lattialla särjettyjen ikkunoiden sirpaleita ja hiirien jätöksiä. Tapettikerrosten alta pilkottaa Hufvudstadsbladetin sivu. Ilmoituksen mukaan Eriksgatanilla on tehty galoscher-kauppaa.

Aavemaista. Ikään kuin lievästi snapsilta tuoksuva, valkopukuinen hattuherra tai aurinkovarjoa kantava rouva voisi milloin tahansa napauttaa takaapäin olalle ja tiukata: ”Vad gör Ni här?” 

Matti Simula

matti.simula@uutistehdas.fi