​Kansallisarkisto

Suomenvirolainen ystäväni sai lapsena ympäri korviaan.

Hän oli löytänyt Viron maaseudulla sijainneen kotitalonsa ullakolta kolmivärisen kankaan. Kangas oli tomuinen, värit haalistuneet. Jotakin lumoavaa siinä silti oli.

Innostunut tyttö kantoi löytönsä ylpeänä alas asuntoon. Vanhemmat raivostuivat. Isä sieppasi kankaan, palautti sen kätköönsä. Lapsi sai läksytyksen. Häntä vaadittiin vannomaan, ettei kertoisi näkemästään koskaan, kenellekään.

Itsenäisen Viron lippu oli kielletty esine neuvostodiktatuurin aikana. Elokuun 1991 jälkeen ei sinimustvalgea ole tarvinnut piilotella.

Ystävänikin on vapautunut vanhemmilleen antamastaan vaikenemisvalasta.

x x x

Ullakot ovat kiehtovia paikkoja.

Niistä voi löytyä rahanarvoista tavaraa. Ilta-Sanomat muistutti äskettäin, että suomalaisten ullakoilla ja piironginlaatikoissa lojuu paperisia osakekirjoja 500–700 miljoonan euron arvosta. Ilman että niiden hallintaan oikeutetut ihmiset tietävät asiasta mitään.

x x x

Ullakoilla makaa rahan lisäksi myös henkistä pääomaa, kuten virolaistytön löytö osoitti. Ullakot palvelevat kansakunnan muistia. Ovat yksityisomisteisia kansallisarkistoja.

Tiedän, mistä kirjoitan. Tuntemattoman sotilaan Honkajokea mukaillen: vietin lapsuuteni ja vartuin mieheksi ullakolla.

x x x

Ihmiset muistelevat mieluusti lapsuutensa aurinkoisia kesiä.

Niin minäkin. Kaunein kesämuistoni on, kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta satakuntalaisen maatalon pölyiselle, hämärälle vintille.

Ja minä istun hirrenpätkällä, ikkunanmuotoisen auringonläiskän vieressä. Kalpeana, ruskettumattomana.

x x x

Ullakon vanhat lehdet, kirjat, kirjeet ja kortit täydensivät kouluopetuksen puutteita.

Niistä oppi asioita, jotka eivät mahtuneet 1960- ja 1970-lukujen oppisisältöihin. Asioita, joiden tietämistä ei pidetty tarkoituksenmukaisina, aikaan sopivina.

Jonkun hurmahengen mielestä koko ullakko olisi kai ollut YYA-sopimuksen vastainen.

x x x

Ystäväni löysi kotinsa ylisiltä Viron lipun. Minä en löytänyt ullakolta lippuja, mutta opin, millaisia Viron, Latvian ja Liettuan 1970-luvulla tarkoituksella unohdetut, mutta sittemmin uudelleen käyttöönotetut kansallissymbolit ovat.

Opin ne 1930-luvun lopulla julkaistusta lehdestä, jossa oli aikakaudelleen harvinainen värikansi.

x x x

Rakkauteni Helsinkiin, ja 1950-lukuun syntyi lukemalla kyseisen vuosikymmenen Uusi Suomi -lehtiä.

En ole onnistunut palaamaan 1950-luvulle, mutta Helsinkiin siirryin heti, kun kykenin. Lukemani lehdet saivat Helsingin tuntumaan alusta lähtien kodikkaalta kaupungilta.

x x x

Syksyllä 1978 kapusin taas ullakolle. Tiesin, mitä etsin. Muistin Suomen Kuvalehden julkaisseen kymmenisen vuotta aiemmin Markku Jaakkolan kirjoittaman runon prahalaisesta opiskelijasta Jan Palachista.

Löysin lehden, jossa oli sivunkokoinen teksti ja kuva Tšekkoslovakian miehitystä vastustaneesta, polttoitsemurhan tehneestä nuorukaisesta. Teetin siitä seinäjulisteen.

x x x

Kesällä 1982 selasin vintillä 20 vuotta vanhoja Suomen Kuvalehtiä. Hämmästytti, kuinka samankaltaisilta vuodet 1962 ja 1982 vaikuttivat.

Syksyllä 1962 oli Kuuban ohjuskriisi, joka uhkasi syöstä koko maailman ydinsotaan. Vuonna 1982 elettiin silloisen kylmän sodan jäisimpiä vaiheita.

Otin koko vuosikerran mukaani. Vähän aikaa sitten kaivoin sen esiin. Rujo vuosi 1962 tuntuu palanneen.

Erona on se, että tiedämme järjen voittaneen vuonna 1962.

x x x

Ullakolla osui käteeni myös Mika Waltarin pienoisromaani Ei koskaan huomispäivää.

Se on julkaistu vuonna 1944, mutta kirjoitettu jo 1937: ”Unenkaltaisena varjona kevättaivasta vasten hävisi matkustajakone, välkehtivä teräslintu, kohden länttä, kohden Eurooppaa, joka pian oli raateleva veriin itsensä turhien, kullanhohtoisten vuosien jälkeen”, Waltari kirjoitti oraakkelimaisesti vuonna 1937.

Mistä Mika tiesi? Ihmettelin hirrenpätkällä istuen. Ihmettelen yhä. Vai oliko kirjailija sittenkin päivittänyt seitsemän vuotta vanhaa tekstiään ennen sen julkaisua?  

Matti Simula