​Heartbeats: Sopeutumista

Olin poliklinikkakäynnillä ja käyttäydyin potilasroolissani todella epäammatillisesti. Tarkoitus oli napakasti tarkastaa rytmihäiriötahdistimeni toiminta, mutta heittäydyin hankalaksi. Minua oli alkanut kevään mittaan huolettaa sydämeni kammioväliseinä, jonka oli kuvailtu olevan ”vain 3 mm vahvuinen, ohut, lepattava purje”. Pelotti sykkiä moisella kalvolla, voiko se revetä ja mistä? ”Se repeää maksimirasituksesta” vastasi rouva kardiologi. Olin entistä huolestuneempi ja vollotin vuolaasti ja hallitsematta koko käynnin ajan. ”Psyykkisesti sairauteen sopeutuminen vielä käynnissä” luki epikriisissäni. No ei kai!

Voiko äkkikuolemariskiin sopeutua? Kyllä ja ei. Itse sydänkuolema ei minua pelota, olen saanut elää 42 vuotta rikasta ja hyvää elämää. Asiaan suhtautumista helpottaa, ettei kammiovärinä ollut kokemuksena lainkaan epämiellyttävä, ei sattunut mihinkään, kaikki vaan pimeni. Kokemukseen ei liittynyt mitään yliluonnollista eikä se ollut pelottavaa. Mutta ajatukseen, etten olisi lasteni elämässä, apuna ja suojelemassa, on täydellisen mahdotonta sopeutua.

Raskain ja raastavin suruni sairastuttuani on ollutkin tuska pienten tyttärieni puolesta. Haluaisin tarjota heille hyvät eväät elämälle ja normaalin, onnellisen lapsuuden. Tuntuu niin kertakaikkisen kohtuuttomalta, että ihanien tyttöjeni pitäisi kasvaa ilman äidin syliä. Siksi teen kaikkeni pysyäkseni hengissä ja parhaani mukaan yritän estää, ettei sairauteni dominoisi perhe-elämäämme. Lasten pitää saada elää normaalia arkea ilman jatkuvaa pelkoa.

Vaikka huoli lapsista painaa mieltä, ovat he samalla olleet henkinen pelastukseni. On ollut ihan pakko pitää oma pää kasassa. Kun makasin viikkoja sairaalassa, päätinkin, että jos mitään muuta en voi enää kehossani hallita, niin tahtoni on vielä oma. Ja tahdonvoima on uskomattoman vahva! Systemaattisesti pyrin hallitsemaan ajatuksiani ja pelon tuomaa ahdistusta. Välttelen tietoisesti uhrin roolia, sillä katkeruus myrkyttää mielen. Sairastaminen on ollut todellinen korkeimman luokan mielenhallintaharjoitus, mutta onneksi lapsiperheen kiireinen tohina ympärillä estää, että maailma ei pyöri vain oman navan (tai sydämen) ympärillä. Koska murehtiminen ei tee minua yhtään terveemmäksi, masentuminen tuntuisi tässä tilanteessa rationaalisesti ajatellen järjettömältä ajankäytöltä.

Diktaattorin ottein pyrin hallitsemaan pelkojani, mutta hetkittäin romahdan minäkin. Kun rytmihäiriöt hakkaavat rinnassa, pelottaa liikaa ja väsyttää olla sairas ja jatkuvasti varuillaan. Silloin kuuntelen yksin kotona Deep Purplen Sometimes I feel like screaming -biisiä niin, että talo tärisee. Kappale kertoo rakastetun kaipuusta, minä kaipaan vanhaa huoletonta elämääni ilman sairauden varjoa rinnallani. On turvallisempaa antaa biisin kitaran kirkua elämäntuskaa, kuin aloittaa itse. Sen sijaan kirjoitan tuskani paperille. Kun valtavaa, epämääräistä ahdistusmöykkyä prosessoi lauseiksi, löytyy toisinaan se ydin, mitä eniten kipuilen. Joskus saattaa löytyä ratkaisukin tai ainakin keino sietää tilannetta. Niin kuin ne sanovat, norsunkin voi syödä vain osissa.

Ja jostain se toivo aina nostaa päätään ja iloisia yllätyksiäkin voi tulla eteen. Tänä aamuna minut uskallettiin viimein laittaa rasituskokeeseen osana sydänsiirtoselvittelyjä. Oli suhteellisen jännä paikka tietää joutuvansa maksimirasitukseen, jonka riskinä on sydämen repeämä. Tein kelpo suorituksen EF 35 -sydämelläni. Enkä revennyt yhtään! J

Chevalier de la Mort

Tuossa se kulkee aina mukana.

Toisinaan vain etäisenä hahmona horisontissa.

Välillä kyljessä kiinni.

Kyselee, etkö jo hyppäisi kyytiin,

Kalvakan ratsunsa kannettavaksi.

En tule, en.

Pidä kyytisi.

Vielä minä itse kävelen!

Se huokaa ja hymyilee,

Pudistaa päätään.

Ja seuraa varjona perässäni.

(Eija Kaski 2015)