Heartbeats: Turhamaista

Tuossa 35 ikävuoden kohdilla se alkoi oikein kunnolla. Vanheneminen. Pienistä naururypyistä en ollut välittänyt, mutta nämä uudet, syvät ja äkäiset uurteet kulmakarvojen välissä ärsyttivät! Kai se oli haastava työ, joka laittoi otsankin kurttuun. Minulla oli miettiessäni tapana kurtistaa kulmiani sillä seurauksella, että kokouksen jälkeen työkaveri tuli kysymään, olinko pahastikin harmissani palaverin lopputuloksesta. Ei, asia oli vaan haastava ja pohdin! Kun huolestunut tyttäreni kyseli toistuvasti iltaisin, miksi olen vihainen, päätin tehdä asialle jotain.

Varasin ajan kauneusklinikalle. Pistetään lihakseen lamauttavaa Botoxia, niin johan loppuu kurtistelu kerralla! Ajan sai samalle päivälle ja tyylikkäässä hoitohuoneessa täydellisen rypytön lääkärirouva odotti minua hymyillen. Pöydällä oli purkissa valmiina parikymmentä valmiiksi vedettyä botuliinitoksiiniruiskua odottamassa pistämistä. Rouva olisi nähnyt tarpeelliseksi silotella samalla kertaa koko naamani, mutta sovittiin, että nyt ensimmäisellä kerralla tyrmätään vain nuo vietävän Sibelius-rypyt. Neljä pikkuista pistoa kulmakarvojeni väliin ja siinä se. Kasvoihin ei jäänyt puuteroinnin jälkeen jälkeäkään ja saman tien takaisin töihin. Ja ah, mikä tulos: Grand Canyonit otsallani olivat täydellisesti hävinneet! Valitettavasti tulos ei olisi pysyvä, vaan pistoksia tulisi jatkaa puolen vuoden välein, kunnes lihas surkastuu.

Enpä arvannut, että puolen vuoden kuluttua minulla olisi vähän muuta menoa. Pötkötin sairaalassa elvytyksen jälkeen tuoreen sydänsarkoidoosidiagnoosini kanssa. Minulle aloitettiin Prednisolon 60 mg kortisonilääkitys kuukaudeksi, jota seurasi puolisen vuotta hoitoa 40 mg annoksella. Jos joskus olin ollut kriittinen ja tyytymätön luisevaan olemukseeni ja kapeaan naamaani ryppyineen, universumi oli kuullut huutoni; kortisoniturvotukseni oli hillitön. Sain juuri, mitä olin toivonut; ei missään rypyn ryppyä!

Ihan sama mitä söi, painoa tuli 10 kg lisää ja tukka kasvoi kuin ruoho. Jopa naamassa. Ajelin sheiverillä hentoista vaaleaa hiusta poskiltani ja nypin pinseteillä samaista karvaa otsaltani, jotta erottaisi mihin tukka loppuu ja mistä kulmakarvat alkavat. Mietin uutta uraa Star Warsin Chewbaccana. Aurinkolasit kiristivät, eivätkä mahtuneet enää päähän ja niskaan kasvoi pahka. Tutut eivät tunnistanut minua kaupassa tai kutsuilla, noloja ja kiusallisia tilanteita kaikille osapuolille.

Ottaen huomioon, kuinka huoliteltuna olin tottunut olemaan töissä, kiinnostukseni ulkonäkööni loppui lähes kokonaan. Koska tilanne sairastuessani oli äärimmäisen vakava, suurin huolenaiheeni oli hengissä pysyminen. Muulla ei niin väliä. Sitä paitsi koko keho, johon olin luottanut, oli pettänyt minut pahimman kerran. Ei tehnyt mieli meikeillä tai vaatteilla koristaa tuota outoa, uutta naamaa ja vartaloa.

Mutta inhosin sääliviä katseita. Eiväthän ne tietenkään ulkonäkööni kohdistuneet, turvonnut olemukseni oli vaan niin konkreettinen osoitus sairaudestani. Ja joko ulkonäöllä on merkitystä tai itse kannoin itseni toisin, mutta muutuin vieraille näkymättömäksi. Perin erikoinen kokemus naiselle, joka on tottunut ottamaan tilansa.

Kun sairaus on vakava, ulkonäkö on tietenkin täysin toisarvoinen asia. Elämä keskittyy hengissä pysymiseen ja rakkaimpiin läheisiin. Mutta kun pahin on ohi, sitä yrittää parhaansa mukaan palata entiseen elämäänsä ja persoonaksi, joka on ollut. Vakava sairaus kuitenkin rajoittaa jo fyysisesti tekemistä ja elintilaa rankasti ja koko identiteetti on rakennettava uudelleen. Kerralla valtava määrä muutoksia, joihin on sopeuduttava. Muutosten myrskyissä sitä yrittää tarrautua pysyvinä pitämiinsä asioihin, eikä sopeutumista lainkaan helpota, että myös ulkoisesti olemus muuttuu äkkiä täysin vieraaksi.

Sitten tuli kevät ja kortisonilääkitystäni alettiin purkaa. Yhdellä annoslaskulla lähti 2 kg viikossa kerrallaan. Yhtenä päivänä näin vilahduksen tutuista kasvoista peilissä. Jes! Tosi kiva nähdä Sinua pitkästä aikaa! Olin niin iloinen jälleen näkemisestä, että kysyin mieheltäni saako peilikuvaan rakastua. Laitoin taas pitkästä aikaa vähän väriä ripsiin.

Pari viikkoa sitten kävin valokuvauksessa. Meikkasin pitkästä aikaa itseni sieväksi ja laitoin tukan käkkärälle. Ja vaikka vielä käytän kortisonia, näytin minulta. Siltä tyypiltä, jonka tunsin ennen sairastumista. Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa tutussa seurassa. Ajoin autolla kuvaukseen, radiossa soi Robinin Sopivasti onnellinen ja yritin olla itkemättä, jotten pilaisi huolella tehtyä meikkiäni.

Eija Kaski

Pääkuvassa Eija juuri ennen sairastumista ja liitteenä olevassa kuvassa vuosi hoidon jälkeen.