Heartbeats: Työ

Olen kasvatettu uskomaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja mikään ei tule valmiina. Olenkin aina ollut kova tekemään töitä, ensin kesät kesätöissä, sitten valmistuttuani terveydenhoitajana, jota seurasi 16 kiireistä vuotta myynnin ja markkinoinnin tehtävissä. Olen saanut tehdä työtä, josta nautin ja työni on ollut enemmänkin elämäntapa, jossa työtunteja ei lasketa.

Tunnustan kuitenkin, että olen arvottanut itseäni turhan paljon työni kautta. Kun onnistuin työssäni, tunsin olevani huipputyyppi ja epäonnistuessani, kilpailuhenkisenä ja tällä järjettömällä ajattelutavalla varustettuna, koin epäonnistuneeni ihmisenä. Tällä tyylillä työssä tulee kyllä komeasti tulosta, mutta esimerkiksi negatiivisen palautteen vastaanottaminen on vähintäänkin haastavaa.

Kaikki muuttui sairastuttuani puolitoista vuotta sitten. Sydänsarkoidoosi oli ehtinyt ehkä jo vuosia salakavalasti vaurioittaa sydäntäni. En ollut huomannut sairauden merkkejä, sillä pikkulasten äitinä luulin kiireessä ja työpaineessa väsymykseni ja sydämen ajoittaisten lisälyöntien olevan normaaleja. Kukapa taaperoikäisen äiti ei olisi väsynyt! Lopulta kammiovärinä pysäytti minut, hoito aloitettiin ja hidas toipuminen alkoi. Rytmihäiriöalttiilla ja vajaatoimintaisella sydämellä ei kuitenkaan tehdä enää stressin ja paineen alla 8–12 tuntisia työpäiviä ja jouduin jäämään pois rakastamastani työstä.

Ja onhan se töistä pois jääminen tällaiselle kriisin paikka! Ymmärrän nyt hyvin lottomiljonäärejä, jotka jatkavat elämäänsä ja töitään ennallaan huolimatta paksusta pankkitilistä. Kun on tottunut määrittelemään itsensä työn kautta ja on titteleillekin perso, niin mitä ihmettä vastata vaikkapa työstatuksesta kysyttäessä? Mikä minä nyt olen? Ventovieraille ei jaksa selittää sairaushistoriaansa ja termit kuntoutuja tai työkyvyttömyyseläkeläinen saavat minut tuntemaan itseni entistäkin sairaammaksi. Kotiäitissä olisi tietty pullantuoksuinen arvostatus, mutta odotusarvo kai olisi, että tällöin hoitaisin lapseni kotona. Sydämen vajaatoiminta uuvuttaa minut helposti, enkä meinaa pysyä vauhdikkaan kuopukseni perässä ja huono-äiti-fiiliksistä huolimatta kuskaan lapsukaisen aamuisin hoitoon. Ankaran pohdinnan seurauksena olenkin päätynyt olevani kotirouva.

Kaltaisellani suorittajalla on luonnollisesti edelleen tarve täyttää päivänsä täyteen tehtävillä myös kotona. Pitää tehdä joka päivä jotain hyödyllistä, muuten päivä on pilalla! Alussa tein maanisesti kortisonin voimalla käsitöitä, kun en muuhun pystynyt. Sormet rakoilla virkkasin mattoja jopa öisin. Liekö kortisoniannoksen pienennys vai tottumiseni uuteen arkeeni, onneksi nykyisin vähempikin riittää.

Sarkoidoosivertaisystäväni opetti hiljattain, että itseään voi huijata laiskottelemaan. Ilta on lupa viettää elokuvia katsellen, aina niistä löytyy jokin opetus tai elämänviisaus pohdittavaksi. Ja historialliset elokuvat ovat sivistäviä. Itse olen jo aikoja antanut itselleni luvan lukea roskakirjallisuutta, jos luen sen englanniksi. Fifty Shades of Gray tai True Blood -pokkarit ovat kelpo lukemista alkuperäiskielellä, kun niillä on opetustehtävä. Hyödyllistä ajankäyttöä siis!

Sairauden myötä oma tahti hidastuu. Kun jaksaminen on rajallista, pitää jo aamulla suunnitella mihin tänään voimavaransa käyttää. Säännöllisesti kuitenkin edelleen venytän jaksamistani liikaa. Ja joka kerta sydän muistuttaa, kumpi määrää tahdin palauttaen minut napakasti ruotuun. Rytmihäiriöt ja hillitön uupumus pakottavat lepäämään ja katuvaisena taas vannon ottavani jatkossa rauhallisemmin. Opettelua tämä on edelleen, ettei jatkuvasti tarvitse olla tuottava. Olen arvokas näinkin, Kotirouvana!

Eija Kaski

Kuva KuvaKati