​Kun ministressi kihauttaa verenpaineen

Kävin kesäkuussa sydämen mitraaliläppävuodon seurantatutkimuksessa. Samalla mitataan yleensä myös verenpaine. Se tosin kannattaa mitata itse jo muutamana päivänä ennen tutkimusta, jotta saadaan kattavampi kokonaiskuva paineen vaihtelusta. Oma kotimittaus on myös usein luotettavampi kuin lääkärin vastaanotolla tekemä, koska moni jännittävä potilas kehittää lukemiin ”valkotakkilisää”. Kokemuksesta tiesin, ettei ainakaan minun verenpaineestani ammattilainen saa todellista lukemaa ilman nukutusta. Kävin siis ennen ultraäänikuvaukseen menoa lainaamassa terkkarista verenpainemittarin. Kotona otin oitis mittarin kassista ja kiersin käsivarteeni. Vähän jännitin, koska paineita ei ollut pitkään aikaan mitattu. Netissä olin kyllä tutustunut korkean verenpaineen vaaroihin. Puhjenneita suonia, aivoinfarkteja ja äkkikuolemakin oli ihmisellä odotettavissa jos ei pitänyt verenpainettaan kurissa.

Lukemia odotellessani huomasin, että ainakin mittarin näytössä sykkivä sydän viesti rytmihäiriöstä. Ja voi hyväluoja! Kun mittari pysähtyi lukemiin 190/90, lakkasin kauhuissani hengittämästä, otin puhelimen ja valitsin 112. Hetken sentään odotin ja arvailin, että kohtaus kuitenkin varmaan olisi jo ohi siihen mennessä, kun ambulanssi saapuisi paikalle. Lähdin kuitenkin ulos siltä varalta, että jos taju lähtee, niin joku ainakin löytää.

Palattuani kotiin parin tunnin lenkiltä henkäilin hetken rauhassa sohvalla, panin silmät kiinni ja laskin hitaasti sataan ennen kuin mittasin uudelleen verenpaineen. Se oli edelleen korkeahko: 160/80. Lukema ei tuntunut ihan tappavalta, ja suunta sentään oli alaspäin, joten rauhoituin. Viikon ajan mittaillessa lukemat vaihtelivat välillä 170/80 – 140/60. Enää en ollut kovin huolissani. Vaikka lukemat vipelsivät jokseenkin sopivan ylärajoilla, ne olivat kuitenkin aika tyypillisiä varttuneelle ladylle.

Lääkäriin menin sitten aika täpinöissä miettien passitetaanko oitis leikkauspöydälle. Mielikuva mahdollisesti tarpeellisesta toimenpiteestä tuntui hyvin dramaattiselta. Oli vaikea psyykata itsensä hyväksymään näkymä, kuinka siinä sitten makaisi leikkauspöydällä rintalasta auki sahattuna, kylkiluut pätkittynä, sydänpussi avattuna, ja tiimi ympärillä hääräämässä ja ompelemassa kiinni repaleisen läpän liepeitä.

No, ultraäänikuvaus tehtiin. Lääkäri totesi tyytyväisenä, että eiköhän tämä ole tässä. Muutaman millin se läppä falskaa ja pirskottelee kammiosta verta takaisin eteiseen, ja pari laukkaakin sydän välillä ottaa. Mutta koska kuuden vuoden aikana ei ole tapahtunut itse asiassa mitään muutoksia, tila on ilmeisesti ihan vaaraton, ja seuranta voidaan lopettaa. Jos haluan, niin beetasalpaajaresepti voidaan kirjoittaa. Mikäli rytmihäiriötuntemukset ovat pelottavia ja häiritseviä, ne saa lääkityksellä kuriin. Otin reseptin, mutta en hankkinut lääkettä, koska jo pelkkä tieto reseptin olemassaolosta riitti lopettamaan lisälyönnit, tai en ainakaan enää edes huomannut niitä.

Olin antanut lääkärille heti kättelyssä viikon aikana kirjaamani verenpaineen seurantalistan, jossa paineet vaihtelivat 190/90–140/60 lukemien tuntumassa. Ennen poistumistani lääkäri kuitenkin huomautti, että mitataanpas vielä sentään se verenpainekin. Vakuutin ettei vastaanotolla oikeita lukemia saada, koska kaltaisellani jännittäjällä mittariin pyrähtää niin merkittävä valkotakkilisä. Lääkäri päätti kuitenkin kokeilla, koska toimenpide tutkimukseen oleellisesti kuuluu. Totesin vielä ennen mittausta että voin suoraan ilmoittaa, että nyt verenpaine huitelee jossain parinsadan tuntumassa. Ja oikeassa olin. Mittari näytti 190/90. Vakuutin, ettei lukema kuvaa todellista tilannetta: paine tipahtaa heti kun suljen vastaanoton oven. Lääkäri totesi että ilmeisesti näin on, koska tutkimuksissa ei ilmennyt mitään tyypillisiä korkean verenpaineen aiheuttamia vaurioita.

Tältä lääkärikäynniltä läksin aika hilpeällä mielellä kesämökille. Niin vaan tupsahti terveen paperit. Rytmihäiriöitä nyt ehkä oli, mutta eihän niitä edes huomannut jos ei varta vasten ruvennut kuulostelemaan ja tunnustelemaan. Oli upeaa soudella ja patikoida luonnossa kaunis kesäviikonloppu.

Kotiin palattuani muistin, että verenpainemittari piti palauttaa terkkariin. Päätin sentään huvikseni vielä kertaalleen kiertää anturin käsivarteeni. En sentään kynää ja paperia ottanut esiin lukeman merkkaamiseksi. Olkoon mitä on. Lukemat näyttivät 115/60. Olinkohan saanut mittarin rikki? Ilmeisesti en, koska tarkistusmittaus näytti samat lukemat.

Onko jännitysverenpaineesta haittaa?

En ole yksin tämän heittelevän epävakaan verenpaineen kanssa. Valkotakkiverenpaine ja muu jännitysverenpaine on yleinen ilmiö. Potilaita kehotetaankin tekemään kotimittauksia, jotta saadaan todelliset arkipäivän lukemat. Oikeastaan ihmettelen, kuka ollenkaan on niin cooli persoona, että pitää verenpaineensa kurissa lääkärin vastaanotolla. Terveyskeskuksessa mittaria palauttaessani hoitaja kuitenkin väitti, että kyllä niitäkin on, joilta ammattilainenkin onnistuu mittaamaan todellisen verenpaineen.

Jäin vielä miettimään, voisiko tämä ajoittainen jännitysverenpainekin olla haitallinen. Verenpaineen pamahtaminen korkeuksiin tapahtuu meillä jännittäjillä kaikissa muissakin kiperissä paikoissa. Eli paine käväisee monta kertaa päivässä aika korkealla. Voiko siitä olla samoja seuraamuksia kuin jatkuvasti korkealla verenpaineella? Pitäisikö siis jännitysverenpainettakin jotenkin hoitaa?

Paitsi terveydellisiä haittoja, jännitysverenpaineine aiheuttaa myös sosiaalisia haittoja. Heikentää stressaajan mahdollisuuksia menestyä tässä nykyisessä kilpailu-, vertailu- ja tehokkuusyhteiskunnassa. Koulussa, opiskelussa, työnhaussa, vapaa-ajan harrastuksissa – lähes joka paikassa ihmiset pakotetaan, houkutellaan tai alistetaan kilpailu- ja vertailutilanteisiin. Esikoulusta lähtien ihmisen elämä on nykyään yhtä testiä, koetta ja arviointia. Työnhakukin on kidutusta vailla vertaa. Lähes joka alalla hakijan oletetaan olevan jokin erityinen muista erottuva hyvä tyyppi. Monelle ujolle jännityksestä mykistyneelle tavikselle ei jää muuta mahdollisuutta kuin kiikkua kortiston täytteenä. Aina joku menee ohi. Miksi ei valintakriteerinä niihin töihin, joissa ei ammattitaidon lisäksi ihmeitä vaadita, voitaisi käyttää työttömyyden kestoa. Noukittaisiin jonon hänniltä ihmiset töihin, niin että jokaisen vuoro joskus tulisi. Nyt verenpaineisiinsa tikahtuvat ujoilijat eivät koskaan saa tilaisuuttaan, ja silti heidät pakotetaan säännöllisin väliajoin käymään hankkimassa kolauksia itsetunnolleen jonkin raadin edessä erilaisissa testi- ja arviointitilanteissa. Ne jännittäjätyypit, joiden verenpaine paukahtaa taivaisiin kaikissa vertailu-, kilpailu-, testi- ja arviointitilanteissa, eivät todella omaa edellytyksiä menestyä tässä myllytyksessä. Pitäisi ratkoa tehtäviä, kaivella muististaan mutkikkaita tietoja ja taitoja ja yrittää jotenkin pysyä tajuissaan samalla kun kauhuissaan vilkuilee naapuripulpetissa puurtajaa, joka jo näyttää saaneen tehtävänsä valmiiksi tai viereisellä radalla kiitäjää, joka selvästi aikoo ohittaa. Jännittäjä ei pysty stressaavissa kilpailutilanteissa keskittymään suoritukseen, koska koko energia menee itsensä jotenkin koossa pitämiseen.

Tuntuu että yhteiskunnan jäsenten moninaisista kyvyistä suuren osan kapasiteetti jää käyttämättä, koska heille ei anneta optimaalisia olosuhteita hyödyntää taitojaan. On paljon niitä, jotka kaikessa rauhassa yksin kehenkään vertautumatta saavat tulosta aikaan. Metsäpolulla kävellessä, järvellä soudellessa kiireettä pilvenlonkareita taivastellen syntyy pakotta ja painostamatta parhaita ideoita ja oivalluksia. Onko näiden ihmistyyppien osaaminen jätetty hyödyntämättä tässä vauhdin ja vertailun kuhinassa?

Ps. Jännitys ja arvostelun pelko voi olla uskomattoman herkkä asia. Terkkarin odotushuoneessa täyttelin sanaristikkoa lehden takakannesta, kun toinen potilas istahti viereeni. Jumankauta sehän katseli toimintaani. Hyvä ettei neuvonut. Verenpaineeni pyrähti varmaan kahteensataan, enkä muistanut edes jalkapalloilija Ismailin nimeä, vaikka se helkkarin Atik on aina joka ikisessä sanaristikossa. Laitoinkin lehden kiireesti pois ennen kuin mittaamaton tollouteni paljastuisi koko odotussalille.

Mitähän meille jännittäjille pitäisi tehdä? Ehkä kilpailun hillitseminen, elämän rauhoittaminen ja omaehtoisen toiminnan mahdollistaminen olisi parempi hoitotapa kuin beetasalpaajat ja verenpainelääkkeet.

Pirkko Seppi