Talvikauden ystäväkirja

Nyt on viides perättäinen talvi, kun mieheni työ eräoppaana vie hänet pitkiksi jaksoiksi Lappiin. Vaikka Lapissa on poikkeuksellinen vuosi matkailualalla ja huoli niin Lapista kuin mieheni työkavereista on suuri, näyttäytyy tilanne minun ja ystävättärieni arjessa jo tutummalta. Ystäväni tietävät, että minusta saa kulttuuri-, liikunta- tai maailmanparannusseuraa tavallista herkemmin. He osaavat hienovaraisesti selvittää, josko olen tulossa mökkihöperöksi ja kaipaan seuraa.

Tämä perheemme vuodenkierto on opettanut minut tunnistamaan ympäriltäni ihmisiä, jotka lähtevät mielellään kuntoportaisiin, kaupunkikävelylle tai elokuviin, teatteriin tai konsertteihin sitten, kun se taas koronan puitteissa onnistuu. Olemme iässä, jossa elämä on heitellyt meistä monta: lapset lentäneet pesästä tai sairaus, kuolema tai ero muuttanut arkea täyden perunakattilan yksiköstä kahden perunan lämmittäjiksi. Eräs ystäväni on palannut hetkellisesti saattohoitajaksi kotikonnuilleen ja löytänyt vanhoja luokkatovereitaan koiran ulkoilutusseuraksi.

Korona on opettanut ottamaan etäisempiinkin ystäviin yhteyden. Se antaa luontevan syyn tehdä tikusta asiaa ja rupatella puhelimessa ummet ja lammet. Some kuhisee juttelusta ja chättäilystä. Pääsin ”huomauttamaan” eräälle 70 ja plus -vuotiaalle läheiselleni, että Sydänliiton Neuvokas perhe -sivustolla on ohjeita ruutuajan säätelystä lapsille, mutta pitäisikö niin olla myös 70–100-vuotiaille koskien Facebookia ja Teamsiä? Hän vastasi, että tää on paluuta nuoruuden ystäväkirjaan, tämä Facebook-jutustelu. Minä olin hänestä ylpeä ja iloinen.