Sydäntyötä – ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Sydäntyön eri aikakausina kansalaisaktiivisuuden merkitys korostuu hyvinvoinnin ja terveyden tuojana. Yksittäisen kansalaisen omahoito ja itsestä huolehtiminen on jatkossa entistä tärkeämpää. Tulevaisuudessa, ja oikeastaan jo tänä päivänä, meiltä odotetaan toimintakykymme turvaamisessa omatoimisuutta, omahoitoa, pärjäämistä, erilaisten äly-apsien ja sovellusten sekä sähköisten palveluiden käytön osaamista. Tärkeässä roolissa tulee olemaan ihmisen arjen tunteva järjestötyö, joka tukee ja ohjaa palveluviidakossa, missä aiemmin terveeksi itsensä kokenut tuntee hämmennystä.

Uskon kuitenkin, että asiakas entistä useammin tuntee järjestelmän (ja sen heikkoudet), tekee valintojaan aktiivisesti ja odottaa vaikuttavia palveluita.

Sydän- ja verisuonisairaudet aiheuttavat yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia. Toisaalta näiden sairauksien hoito on kustannusvaikuttavaa eli yhteiskunnan kannattaa tukea tutkimusta ja hoitoa. Vuonna 2012 Kela maksoi diagnosoiduista sydän- ja verisuonitautitapauksista korvauksia (4 % kaikista) 13 tuhannelta sairauspäivärahakaudelta. Verenkiertoelinten sairauksien perusteella korvattiin noin 77 tuhatta päivää.

Nämä luvut ovat toki kaunistuneet. 1990-luvulla hyvä verenpainetaso oli 160/90 ja verenpaineen mittaukseen jonotettiin aamuisin klo 8-10 neuvolassa. Työskentelin tuolloin terveyskeskuslääkärinä Torniossa ja työmatkallani ennen kahdeksaa näkyi Kivirannan neuvolankin oven takana usein pitkä jono jo ennen kahdeksaa. Ei ihmisiä tyydytä tällainen tapa toimia ja niinpä kotimittarit alkoivat yleistyä nopeasti, heti kun niitä alkoi tulla markkinoille. Meni kuitenkin vielä vuosia ennen kuin ammattilaiset myönsivät kotiseurannan olevan luotettavaa.

Järjestökenttä on jo pidempään kärsinyt jäsenkadosta. Taustalla vaikuttaa osin se, että sairauksien hoito ja erityisesti ennaltaehkäisy on tehostunut, eikä pitkäaikaissairauden enää koeta haittaavan arkea. Tein epidemiologisen väitöskirjani sydän- ja verisuonisairauksiin liittyen ja yhtä artikkelia valmistellessa ihmettelin, miksi sepelvaltimotautipotilaiden määrä vaihteli niin paljon eri kysymysosioissa. Kun porauduin tarkemmin aineistoon, huomasin ohitusleikattujen ja pallolaajennettujen ilmoittavan joissain osioissa itsensä terveeksi – ei siis tunnistettu tai edes muistettu sydänsairautta. Hoidot ovat tehokkaita ja hoidon jälkeen tapahtuu kotiutus usein saman tien. Vähäistä lääkitystäkään ei mielletä sydänlääkkeiksi, harvalla on edes Nitron tarvetta. Kun ollaan oireettomia, ei osallisuus enää kiinnosta ja palataan nopeasti takaisin vanhaan arkeen; usein vieläpä vanhoihin elämäntapoihin.

Sairauden ymmärtäminen ja hyväksyminen jää siis kesken. Vertailukohtana on hyvä muistaa, että 1990-luvulla vielä maattiin sydäninfarktin jälkeen 2-3 viikkoa osastolla ja ennen kotiutusta tehtiin kevyt rasituskoe. Silloin ehdittiin saada tietoa sairaudesta ja ennen kaikkea vertaistukea, kun osastolla oli lukuisia saman kokeneita. Nyt kotiutus tapahtuu lähes heti toimenpiteen jälkeen. Terveyskeskuksen vuodeosastolla on poikkeuksellista tavata infarktin jälkitilan vuoksi hoidossa olevia potilaita. Törmäsin kuitenkin tällaiseenkin tilanteeseen kiertäessäni Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan terveyskeskuksen isoa vuodeosastoa. Ihmettelin sairaanhoitajalle, miksi hyväkuntoinen mies on osastolla ja samaa ihmetteli mieskin. Myöhemmin päivällä minut saavutti omaisten viesti: toivoivat, että miestä pidettäisiin osastolla muutama päivä, koska se lähtee kuitenkin välittömästi tukkimetsään kotiin saavuttuaan. Keväthanget ja metsätyöt ovat jollekin vastustamaton houkutus. Toisaalta lähipiiristäni löytyy myös modernin infarktihoidon saanut nuori henkilö, joka oli tavanomaista pidempään osastolla epätyypillisten kipujen vuoksi. Esitteitä ja lappusia oli annettu iso nippu, kysymyksiä ja pelkotiloja ei ehkä niinkään osattu kohdata, koska välittömästi kotiutuksen jälkeen sain pyynnön tulla käymään. Astuttuani sisään sain lämpimän vastaanoton ja kysymystulvan koskien sairauden arkivaikutuksia ja lääkityksiä. Ammattilaisten antama informaatio voi olla osalle vaikeaselkoista ja sitä tulee kerralla liikaa. Lisäksi kirjallisena jaettua tietoa ei aina ymmärrä, jos ei lukemista ole liiemmin elämänsä aikana harrastanut.

Suomen Lääkärilehti on ottanut lehdessään voimakkaasti kantaa tulevaisuuden lääkäreiden osaamisen vaatimuksiin: Genomitutkimus istuu jo odotusaulassa. Sitä halutaan hyödyntää terveydenhuollossa jo vuonna 2020. Vuonna 2030 ihmiset voivat diagnosoida sairauksiaan osin itse. Myös hoito onnistuu ilman henkilökohtaista kontaktia. Syntyy uusi terveydenhuollon toimija: omassa hoidossaan aktiivinen, vastuullinen ja osaava. Samalla syntynee myös iso joukko ongelmallisia palvelunkäyttäjiä.

IT-alalla on jo kehitetty oppiva tietokone, joka kykenee "lukemaan" lääketieteellisiä artikkeleita ja siten uutta oppien pitämään itsensä uusimman tiedon tasalla. Sen on tarkoitus korvata myös lääkärin kokemuspohjaista työtä. Kesti aikansa, ennen kuin tietokone voitti ihmisen shakissa. Miten kisa mahtaa edetä potilashoidossa?

Ihmisen geenikartan määrittämisen halventuminen on ylittänyt Mooren lain ennustaman nopeuden. Hyödymme yhä useammin potilaan geenitiedon yhdistämisestä lääkehoitoon. Tulevaisuudessa on aivan ilmeistä, että geenitieto johdattaa meidät todennäköiseen diagnoosiin jo ennen taudin puhkeamista. Miten ja kuinka nopeasti alkaa kehittyä geenitietoon perustuva yksilöllinen ennaltaehkäisy?

Potilaiden kyky hyötyä hoitonsa mahdollisuuksista eriytyy, kun vastuu siirtyy enemmän potilaalle itselleen ja henkilökohtainen ennaltaehkäisy mahdollistuu. Kotona käytettävien monitorien valikoima laajenee verensokeri- ja verenpainemittareista, eikä ihmisten kyky käyttää uutta tekniikkaa ole yhtäläinen. Lääkärin ja hoitajan rooli muuttuu merkittävästi, ja potilaiden tavat käyttää hyväkseen henkilökunnan osaamista eriytyvät.

Intoa ja uskoa jokaiselle omahoidon ja hoitosuunnitelmansa toteuttamisessa. Tärkein rooli on juuri sinulla!

Päivi Hirsso

Pohjois-Pohjanmaan Sydänpiirin puheenjohtaja, Perusterveydenhuollon yksikön johtaja, PPSHP