Blogikirjoitus -
Lähimmäisiä kehässä
Terveysjärjestön lehdessä on luontevaa käsitellä myös epäterveellisiä ilmiöitä, kuten nyrkkeilyä.
Nyrkkeily ei ole kovin lämmin tapa kohdata lähimmäinen.
Jotakin outoa, animaalista kiehtovuutta siihen silti liittyy. Tuskin mistään urheilulajista on tehty yhtä paljon elokuvia, kirjoitettu kirjoja, sävelletty lauluja.
x x x
Keräilyarvoltaan arvokkaimpiin kirjoihini kuuluu ammattinyrkkeilyn raskaan sarjan entisestä maailmanmestarista Ingemar Johanssonista kirjoitettu teos Avustajat kehästä (Otava, 1959). Ostin kirjan porilaisesta divarista 1970-luvun puolivälissä. Avaussivun lyijykynämerkintä paljastaa, että olen maksanut siitä kolme markkaa.
Kappaleen arvo nousi huomattavasti, kun sain siihen Johanssonin ja Floyd Pattersonin omistus- ja nimikirjoitukset. Miehet ottelivat keskenään maailmanmestaruudesta kolmesti. Johansson voitti ensimmäisen yhteenoton, jälkimmäiset päättyivät Pattersonin voittoon.
Miehet ystävystyivät ja pitivät yhteyttä vuosikymmenet. Sain heidän nimikirjoituksensa kevättalvella 1990 ex-mestarien vieraillessa Helsingissä.
Molemmat sairastivat kuollessaan Alzheimerin tautia. Ei harvinaista entisille nyrkkeilijöille.
x x x
Amatööri- ja ammattilaisnyrkkeilyt ovat varsin erilaisia kilpailumuotoja. Ammattilaisotteluissa on useampia eriä. Ammattilaiset ottelevat kovemmilla hanskoilla ja pyrkivät tyrmäämään vastustajansa useammin kuin amatöörit. Amatöörit hakevat tyrmäyksen sijasta ensisijaisesti osumapisteitä.
x x x
Nyrkkeilyn aamunkoitossa ottelut käytiin avonyrkein. 1800-luvun jälkipuoliskolla käyttöön otetut Queensberryn markiisin säännöt toivat ottelijoiden nyrkkeihin hanskat.
Muistan lukeneeni jostakin kylmän lohkaisun, että hanskat otettiin käyttöön ensisijaisesti iskijän rystysten, ei niinkään vastustajan pään suojaamiseksi.
x x x
Amatöörinyrkkeilijät käyttivät vuosina 1984–2012 päänsuojusta. Päähineiden käyttö tuntui tekopyhältä näennäishuolenpidolta.
Päähine turvasi ottelijaa silmäkulmavammoilta, mutta ei estänyt iskun vastaanottaneen nyrkkeilijän aivoja kimpoilemasta kallon sisällä, seinämästä toiseen.
x x x
Päänsuojuksista on sittemmin luovuttu amatöörinyrkkeilyssäkin. Luulen, että päätöksellä on kyyninen selitys: Päänsuojus teki ottelijat samannäköisiksi. Pugilistien markkina-arvo laski, kun katsojat eivät kyenneet luomaan heihin persoonallista kontaktia.
x x x
Säännöt määräävät, että otteluissa tulee olla lääkäri. Muistan, kuinka eräs lääkäriystäväni tuohtui saatuaan pyynnön saapua kehän äärelle, kun tilaisuuteen lupautuneelle kollegalle oli tullut viime hetken este.
”Ei ole järkeä paikata ihmisten vammoja tapahtumassa, jonka ensisijainen tarkoitus on tuottaa ihmisille vammoja?”, pyynnöstä kieltäytynyt lääkäri puhisi.
x x x
Ketkä tarvitsevat nyrkkeilyä?
Bob Dylan on esittänyt oman näkemyksensä laulussa Who Killed Davey Moore? Muusikko listaa syyllisiä kevyen välisarjan maailmanmestarin Davey Mooren vuonna 1963 kokemaan kehäkuolemaan:
Katsojat, jotka halusivat nähdä totisen taistelun. Yleisön reaktioita pelännyt, ottelun jatkumisen liian pitkään sallinut erotuomari. Mooren rahanahne manageri, joka kielsi tajunneensa, että hänen ottelijansa oli loukkaantunut. Mooren voittoa veikanneet vedonlyöjät. Nyrkkeilyä seuraava media.
x x x
Viimeiseksi Dylan marssittaa syyllisten jonoon Mooren piesseen, ammattinyrkkeilyn kieltäneestä Kuubasta Meksikoon loikanneen Sugar Ramosin.
Ramosin lailla monet tarvitsevat edelleen nyrkkeilyä. He tarvitsevat sitä turvatakseen elantonsa, löytääkseen väylän sosiaaliseen nousuun. Sitä väylää etsivät valkoisen työväenluokan nuorukaiset, mustat amerikkalaiset ja latinot, aasialaiset ja afrikkalaiset. Viimeksi ovat nousseet pinnalle taannoisen kommunistisen Itä-Euroopan ottelijat.
x x x
Dylanin logiikalla minäkin olen osaltani syypää kehäkuolemiin ja nyrkkeilijöiden alzheimereihin ja parkinsoneihin.
Käyn silloin tällöin matseissa. Syynä on ehkä eläimellinen vietti. Stressaantuneen ja elämää pelkäävän ihmisen halu seurata ”totista taistelua” turvallisesti, joskus jopa kehän ääressä ruokaillen.
Eihän se rationaalista ole.
Matti Simula